Pimeitä päiviä

Kun sielu toisen toisel' antaa,
siinä maljan omast' kantaa -

joskus hyytyy toisen tuo,
mik' elon kaikkeen matkaan luo -

mut' alus sana luvattu,
se mik' on taivaas' kuvattu -

voi aina toivos' nousta taas,
ei tiedä milloin kajastaa.

Värkkäystä

Mun huuleni
huutaa sun
sanaasi
päin -

Ei mustasta
erota
silmäni
näin -

Tuot’ kajoa
tajunnan
iloakaan -

Se kylmenee,
aamusta
karkaa -

Vain katkaista
sanani sieluni
voi,

jos tajuntain
myrkystä
aatoksen
loi -

niin pimeinkin
piruuttaan
kiusaa vain
taas -

ei saa se
vain musta
niin
valtaa –

kun sisältäin
räjäytän
valoni päin

tuot’ hyhmäistä
ilomme pilaajaa
näin

ja kehno jo
unhosta
kalttaa.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Sammuneita unelmia

Aamun uusi katse pesi päivää olevaksi. Elämän paikalleen loksahtelevia soluja sinkoili tietoisuuden äärirajoilla.
Heräsikö toive huomisen unesta valveen matkalle mukaan?

Peseytymättömät murheet piirsivät kuitenkin valkoisien lakanoiden ääriviivoille muistojaan, eikä päivän sara ikinä yltänyt niissä kuvioissa korkeimpaan taivaansineen.

Ja yö oli vieläkin mustanaan sammuneita tähtiä. Varjoja kadonneiden unelmien perässä.

Vaikea tie - elämä

Uutta tuulta

tuivertaa -

taas kantaa valo

vapaan.

Ees ylöskin, näin

siipein käy

ja kantaa kohti

sanaa.

Ei kuole ain' mi'

elon sain -

Ei tapa iäisyyskään.

Ja turhaa murhe,

paha on

Miks' tuota

unohtaiskaan.

Vaan ottaa palo

elossa ja

mukaansakkin

tempaa.

Pien aito sana

tipahtaa

ja kuivuu sydän

hämyyn.

Niin vaikee

kantaa

valo on -

vaik' siitä

sielus palaa.

12.4. Sananen

Jo pieni sana nukahtaa
kun valo päivön hiipuu -

vaan ei se kohtaa pimeää
kun siipi suojaks käy -

Suo uniin valon kaikkeuden
ja laulu aamun saapuu -

Koht sarastuksen elohon,
ei enää murhe näy.

8.4. Sielun lauluja

Täältä ei lauluni ikuna karkaa
ei uneni lentohon nousekkaan enää.

On leponi syvä, nään yönikin kaukaa -
huomisen maasta taas ääniä raikaa.

Kaikuna vuotaa lupauksen lempeän -
haamuina vanhojen unelmain kuolleiden.

Särkevät toivoni murtuneen selän -
kaipuuni kantavan rangan ne polttaa.

Hiljaa nyt nousen maan hämärän mullasta -
kutsuni huudan jo taivohon viimeisen.

Toivoni laitan nyt ainooseen kortehen,
syömmeni kuuloa eetteriin höristän.

Laulusi kaikaa siis kaukana kuitenkin -
untani vartoo se sävelin sävyisin.

Syliinsä sulkeekin nousevan sieluni.